Opetusta ja sivuprojekteja

Kirsimaria pohtii viimeisimmässä kirjoituksessaan yliopistomaailman kolmatta tehtävää: yhteiskunnallinen osallistuminen ja alueellinen vaikuttaminen. Kuten Kirsimaria toteaa, em. toteutuminen on monella tapaa tutkijasta itsestään kiinni ja on aina yksilöllistä. Omalla kohdallani tämä on tullut osaksi päivittäistä työntekoani ikään kuin vahingossa. Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura perustettiin vuosi sitten ja mahtipontisesta nimestään huolimatta seura viettää piakkoin vasta yksivuotissyntymäpäiviään.

Olen seuran sihteeri ja webmaster, sekä mukana myös seuran verkkojulkaisussa Thanatoksessa (jonka ensimmäinen numero näkee pikselisen päivänvalonsa maaliskuun alussa). Seuran toiminta on pitänyt rakentaa täysin tyhjästä ja on siksi vienyt runsaasti aikaa. Tunnen kuitenkin olevani mukana tekemässä jotain tärkeää ja työmoraalistani johtuen haluan tehdä oman osani mahdollisimman hyvin. Haluan oppia uutta, olipa se sitten lehden taittamista, flyereiden tekemistä, valokuvaamista tai nettisivujen ylläpitämistä. Kaikki tämä tuo ihanaa vaihtelua tavalliseen tutkimustyöhön ja näistä taidoista on toivon mukaan hyötyä myös tulevaisuudessa, kun työntekijän odotetaan olevan multimoniosaaja, joka tanssii ripaskaa, jodlaa latinaksi, tekee multimediatuontantoa vasemmalla ja tutkimusta oikealla kädellä.

Kun tarttuu rohkeasti uusiin asioihin, huomaakin yhtäkkiä myöhemmin osaavansa jotain, joka aiemmin olisi kauhistuttanut. Muistan vieläkin ensimmäisen englanninkielisen artikkelini. Olin kauhusta jäykkä. Puhumattakaan ensimmäisestä populaarisesta yleisöluennostani tai seminaarimatkastani. Sanoin itselleni, että kerran se vain kirpaisee ja ei kun pää edellä eteenpäin.

Ensi viikolla pääsen pitkästä aikaa opettamaan. Kurssi on kotilaitoksellani Porissa ja nostalgisena olen päivittänyt vanhoja luentomuistiinpanojani. Huomaan selvästi, kuinka ajatteluni on kehittynyt ja tutkimukseni on tuottanut tulosta. Opetustyössä parhainta onkin juuri ahaa-elämysten herättely opiskelijoissa, mutta myös opiskelijoiden tuomat uudet näkökulmat. Tutkija pysyy ns. hereillä, koska tuore ajattelutapa saattaa tulla täysin odottamattomalla hetkellä.

“Tee oma muistomerkkisi!”

Facebook on jälleen ottanut askeleen eteenpäin muistomerkkien suhteen. Nykyään palvelu tarjoaa oman sovelluksen, jolla voi näppärästi luoda oman muistoryhmänsä. Aiemminhan käyttäjät tekivät vain sivuja ja ryhmiä, jotka nimettiin muistoryhmiksi henkilön/asian/tapahtuman kunniaksi.

Screenshot, Anna Haverinen, 21.2.2012.

Sovellus on näköjään myös rekisteröitynyt tavaramerkki, jolloin se omistaa oikeudet nimenomaisesti tuohon “My Memorials”-nimikkeeseen. (En tiedä johtuiko internet-yhteydestäni vai sovelluksesta, mutta en saanut sivua toimimaan lainkaan.)

Sinänsä mielenkiintoista, että Facebook on ottanut tällaisen askeleen muistomerkkien suhteen. Mielestäni on vain ajan kysymys, milloin niin Facebook kuin mikä tahansa muu sosiaalisen median palvelu ottaa rekisteröintiprosessiinsa kysymyksen “mitä materiaalille tehdään, kun kuolet?”

Second Lifessa taas on tapahtunut toisen suuntaista kehitystä. Linden Labin oma muistomerkeille varatun puiston toiminta lopetettiin heinäkuussa 2011. Puisto on edelleen avoinna kävijöille, mutta uusia muistomerkkejä ei enää oteta vastaan. Linden Lab ei erittele syitä tälle päätökselle, jotka voivat olla mitä tahansa puiston suosion vähyydestä aina sen epäolennaisuuteen saakka. Sen sijaan yksityinen muistolehto Remembering Our Friends  elää ja voi hyvin käyttäjiensä mikrolahjoitusten turvin.

Oman maan mansikoista

Olli Löytty kirjoitti eilen 15. helmikuuta (sopivasti syntymäpäiväni ratoksi) loistavan tekstin Kotimaisten kielten keskuksen blogiin aiheesta “Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?” Teksti on enemmän kuin ajankohtainen itselleni, joka taistelen eipäs-juupas -tekeleen ensimmäisten lukujen kimpussa.

Löytty kirjoittaa:

“En osaa ajatella vieraalla kielellä. Ajatteleminen on tutkijan tärkein tehtävä, ja koska kirjoittaminen on minulle ajattelun ulkoistettu muoto, vieraalla kielellä kirjoittaminen tekee ajattelemisestani kömpelöä. Vieraan kielen rajat ovat äidinkielen rajoja ahtaammat.”

En voisi olla tällä hetkellä enempää samaa mieltä. Olen viimeiset pari kuukautta taistellut väitöskirjani kielen parissa, sillä päätimme vuosi sitten toukokuussa pääohjaajani Jaakko Suomisen kanssa, että vaihdamme suomen kielen kansainvälisempään englannin kieleen. Tutkimukselleni on ollut (yllätyksekseni!) paljon sekä kotimaista että ulkomaista kysyntää, sillä virtuaalisuremisesta ei ole vielä tehty monografian kaltaista laajempaa tutkimusta. Tutkimusartikkeleita toki ja aihetta on sivuttu useissa internetiä tutkivissa teoksissa, mutta laajempaa otosta kaipaillaan ilmeisesti vielä.

Aloittelevana tutkijana haluan luonnollisesti juuri sitä “menestystä ja mammonaa”, mitä on äärimmäisen vaikea tällä alalla saavuttaa. Miksi ihmeessä tekisin kaiken tämän työn – tutkimuksen, kenttätyön, verkostoitumisen – jos en tahtoisi olla “joku joskus jossakin”? Siksi siis minun(kin) täytyisi tarjota panostani kansainvälisillä akateemisilla markkinoilla ja tuoda tutkimukseni globaaliin tiedepöytään naposteltavaksi.

“Monissa tieteellisissä aikakauslehdissä artikkeleilta edellytetään rakenteellista puhdasoppisuutta; vertaislukijoiden kommentit pakottavat tekstit tasalaatuiseksi metritavaraksi. Koska refereet eivät kiinnitä huomiota niinkään ajatusten omaperäisyyteen tai kysymyksenasettelun ajankohtaisuuteen vaan juuri rakenteellisiin muotovaatimuksiin, uudenlaisia näkemyksiä ja avauksia sisältävät käsikirjoitukset eivät pääse julkisuuteen.”

Ensimmäinen kv-artikkelini hylättiin viime syksynä juuri Löytyn kuvailemien rakenneseikkojen vuoksi. Tarjoamani käsikirjoitus ei ollut toimituskunnan mielestä rakenteellisesti tutkimusartikkeli, vaikka yritin työstää tekstiä toimituskunnan antamien (muutamien päivien) aikarajoissa. Olin myöskin etukäteen selvittänyt ko. lehden mahdollista lukijakuntaa ja päätellyt lehden tarjoavan enemmän ammattiyhteisölle suuntautuneita tekstejä, kuin akateemisia tutkimuksia. Oma tekstini ei kuitenkaan ollut tarpeeksi “akateeminen”. Myönnän auliisti, että helmasyntinäni usein on lukijakunnan yliarvioiminen enkä osaa selittää näkemyksiäni usein tarpeeksi tyhjentävästi, vaan oletan liikaa.

Varsinkin vieraalla kielellä.

Olen aina ollut hyvin tarkka kielestä. (Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin valtavan hyvä kieliopillisissa seikoissa.) Suurpiirteisestä asenteestani ja Oulun murretta viljelevästä sanastostani tätä olisi ehkä vaikea päätellä, mutta kieli on aina ollut lähellä sydäntäni. Olen aina kirjoittanut paljon, lapsesta saakka, ja halunnut tuoda teksteilläni monipuolisia ja moniulotteisia mieli- ja kielikuvia, joita Löytyn sanoin voisi “maistella”. Kaunis, rikas ja vivahteikas suomen kieli ei kuitenkaan usein tarjoa niitä ilmaisuja, joita englannin kieli mahdollistaa. Tutkimusaineistoni on sekä suomeksi että englanniksi, jolloin koen jatkuvana ongelmana Sofia Coppolankin elokuvaksi lanseeraamaan ilmiön “lost in translation”.

Kirjoitusprosessin keskellä kamppailen myös sen tosiasian kanssa, että valitsemani kieli vie todennäköisesti jonkin verran huomiota myös itse tutkimukselta. Suomen kielellä minulla olisi hyvä mahdollisuus saada aikaiseksi myös kielellisesti monipuolinen väitöskirja, mutta vain suomenkielisille markkinoille. Englannin kielellä taas yleisöni laajenee kansainväliseksi, mutta joudun tekemään kompromisseja juuri tekstini vivahteikkuudesta.

Pääsenkö siis johonkin ratkaisuun? En. Cross your fingers and hope for the best.